Parisuhteettomuuden kurjuus

Yksi asia joka minun pitäisi korjata, on lopettaa murehtimasta tätä parisuhteettomuuttani. Se on yksi synti johon yhä edelleen syyllistyn, vaikka tiedän miten turhaa se on. Se kun ei ole aina niin helppoa, kun on yksin onnellisesti kuhertelevien pariskuntien keskellä. Tai kun ihmiset tiedustelee naisasioitani (tai pahimmillaan jotkut kaverit niistä vitsailee). Tai kun valtava läheisyydenkaipuu iskee. Ja sitten kun vielä tajuaa olevansa tämän ikäinen eikä vieläkään seurustellut, niin kaiken paineen alla helposti alkaa pitää oma tilannettaan kurjana ja tekee itsensä onnettomaksi sitä murehtien.

Kuten sanottua, ei tämä todellakaan ole aina helppoa, mutta ymmärrän ettei asiat murehtimallakaan paremmaksi muutu. Yritetäänpä jättää se murehtiminen vähemmälle ja aktiivisesti mutta rennosti yritetään tapailla uusia naisia ja katsotaan mihin se johtaa. Ja vaikka tilanteeni olisi täysin samanlainen vielä vuodenkin päästä, niin ei se auta siitäkään masentua.

Vaikka en tätä “metsästystä” verenmaku suussa teekkään, niin toivon silti, että minulla kävisi onni tässä asiassa mahdollisimman nopeasti. Elämässähän voi tapahtua mitä tahansa ja saatan joutua vaikka ensi kesänä auto-onnettomuuteen joka päättää tarinani siihen. Ei voi tietää minkä ikäiseksi kukin tulee elämään ja itse haluaisin kuitenkin elämäni aikana päästä nauttimaan tästä maailman parhaasta huumeesta nimeltä rakkaus...

Treffit!

Treffit aikaistuikin hieman ja ne oli jo eilen. Ja olipahan kyllä mukavat treffit :) Ilma oli mitä parhain ja seura vielä parempaa. Oli kyllä tosi mukava tyttö ja paljon löytyi yhteistä. Vaikka on toki vielä tässä vaiheessa liian aikaista sanoa mitään, niin minulla on kuitenkin tosi hyvä tunne tästä. Seuraavat treffitkin on jo tiedossa :)

Ei nettideittailua tarvitse hävetä!

Mikä ensinnäkin on se ykköskanava parin hakuun? Baaripa tietenkin. Treffipalstoilla joka toinen ihminen kirjoittaa: "Baareissa ei tule kuljettua, joten ajattelin kokeilla tätä jne...". Netti on viimeinen vaihtoehto, koska sehän on lähinnä epätoivoisia ihmisiä varten?

Mutta entäpä jos olet esimerkiksi luonnosta ja retkeilystä nauttiva ihminen ja haluaisit löytää samoista asioista kiinnostuneen kumppanin? Eikö ole aika epätoivoista jostain baarista häntä yrittää haravoida? Varsinkaan jos et muuten oikein välittäisi kuppiloissa kulkea. Netissä sen sijaan voit kätevästi etsiä vaikka hakusanalla “luonto” ja saat eteesi samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten profiilit jonka jälkeen ei muuta kuin viestiä sinne. Joten ehkäpä netti ei olekaan epätoivoisille, vaan niille jotka tietävät mitä hakevat :)

Mutta joku kumma nettideittailussa silti hävettää:

"Kultakutri ei ole itse tehnyt koskaan aloitetta. Hänellä on muutenkin vaikeuksia tutustua uusiin ihmisiin, vaikka käy mielellään ulkona tanssimassa. Hän on miettinyt, että jos vielä 30-vuotiaana on samassa tilanteessa, hän voisi ”ihan oikeasti harkita” nettitreffejä. Mutta sitä hän ei ole kertonut ystävilleen, koska Kultakutri ajattelee, että nämä varmaan nauraisivat hänelle." (Image 2/2013)'

Samoista syistä minäkään en aloittanut nettideittailua kuin vasta viime syksynä, vaikka mielessä se on ollut aiemminkin. Enkä profiiliini omaa kuvaan rohjennnut aluksi laittaa, vaan kuvattomana olen suurimmaksi osaksi seikkaillut. “Jos tutut näkee...”, ajattelin. Mikähän siinäkin muka niin hävettää? Onko häpeä, että on niin sanotusti haku päällä? Ja että etsii seuraa netin kautta? Ajattelin aiemmin myös, että jos jonkun naisen netin kautta löydän ja kaverini kysyvät missä olemme tavanneet, niin en kyllä totuutta kehtaisi sanoa. Eihän se mikään romanttisin kohtaamistarina ole, mutta eipä tuota enää tarvitse hävetä. Kun jonkun aikaa olen nyt nettideittailua harrastanut ja huomannut miten hieno juttu se on, niin olen tullut avoimemmaksi sen suhteen. En koe sitä häpeäksi ja saattaisin kavereillenikin mainita, jos puheeksi sattuu tulemaan. Ja ehkä "kaapista ulostulemiseni" tämän suhteen rohkaisisi muitakin sinkkukavereitani kokeilemaan. Jos taas kaverini nauravat minulle, niin naurakoot :)

Kuvani rohkaistuin laittamaan profiiliini pari viikkoa sitten. Eikä mitään ujoja kuvia joissa en katso kameraan tai olen vain pieni piste taustalla, vaan ihan kunnon kasvokuvat. Vaikka toki aina olen kuvani linkannut viesteihini, mutta en tiedä jaksaako kaikki ihmiset vaivautua linkkiä osoiteriville kopsaamaan kuvan nähdäkseen. Ehkä on nopeampi vain klikata seuraavan ehdokkaan viesti auki...

Juuri kun olin nettideittailun aloittanut ja yhden pidempään nettideittailleen tytön kanssa viestittelin, niin hän kysyi miksen minä ole profiiliini kuvaa laittanut. Minä totesin sitä vain vielä ujostelevani. Hänkään ei kuulemma alkuun laittanut, mutta ei voisi enää kuvitellakaan olevansa kuvattomana. Enkä kyllä minäkään enää, kun olen siitä “pelostani” päässyt. Moni ihminen ei välitä kuvattomista profiileista, joten miksipä sillä asioita hankaloittaa.

Ei netissä muutenkaan ole mitenkään maagisen helppoa tutustua uusiin ihmisiin. Profiileja voi joutua selaamaan ja viestejä lähettelemään paljon ennen kuin tärppää. Eli työtä sekin voi vaatia. Mutta ainakin täällä pääkaupunkiseudulla asuessa on se hyvä puoli, että kumppaniehdokkaista ei ole puutetta. Kokeilin hakea suomi24:n treffeillä naisia 20-30:n ikävuoden välillä entiseltä asuinpaikkakunnallani ja sain vain noin 20 tulosta. Täällä päästään samoilla hakukriteereillä helposti pariintuhanteen tulokseen. Mutta nettideittailun hienoushan on myöskin siinä, että kumppania voi helposti etsiä vaikka koko Suomen alueelta. Netti on oikeasti loistava kanava tavata uusia samanhenkisiä ihmisiä. Ja suosittelen sitä kaikille, erityisesti introverteille! Laurie Helgoekin kirjoittaa:

“Internet-deittailu on todellinen pelastus monille introverteille, jotka kavahtavat ajatusta jonkun tapaamisesta baarissa tai jossain sosiaalisessa tapahtumassa. Missä muualla kuin kyberavaruudessa introverteillä on mahdollisuus aloittaa omalta kirjallisen viestinnän mukavuusalueeltamme ja puhua myöhemmin? Kuinka muuten voisit uhmata maantiedettä ja etsiä sukulaissielua laajalta alueelta? Ja koska introverttien on usein helpompaa avautua kirjoittamalla, internetin käyttö voi parantaa myös olemassa olevia ihmissuhteita.” (Laurie Helgoe, Introversion voima)

Joten kokeilkaa ihmeessä nettideittailua! Vaikka ensiksi kuvattomana, jos muuten ujostuttaa. Mutta jos ainut syy jonka vuoksi ujostelet kuvaasi laittaa on se, että kaverisi voivat sen nähdä ja saavat tietää sinun harrastavan nettideittailua, niin paskat - unohda se ja anna mennä! :)

PS. Ensiviikolla taas pitkästä aikaa treffit tiedossa \o/. Ja mistäpä muualta kuin netistä on tämä treffikumppani :)

Ei auta istua ja ihmetellä

"...Hän on sitä mieltä, että katuminen ei kannata, mutta jos nyt saisi valita, hän olisi nuorempana ollut aktiivisempi. Ja jos nettideittailu olisi yleistynyt aiemmin ja jos Kunnonmies itse olisi löytänyt sen aiemmin, hän olisi luultavasti löytänyt jonkun.

”Olin 27 kun katsoin, että joku on mennyt 32-vuotiaana kihloihin. Ajattelin että kyllä se löytyy. Nyt olen 37 eikä ole löytynyt. Kyllä siinä tulee mieleen, että mussa on jotain vikaa.”

”Yksi mikä on täyttä bullshittiä on, että ’kyllä se oikea vielä löytyy’. Se tuntuu niin helvetin loukkaavalta. Ja toinen tämmöinen slogan on ’silloin kun sitä vähiten odottaa’. Mä just elin sillä tavalla ikävuodet 20–30. Ajattelin, että kyllä se löytyy, enkä tehnyt mitään asialle. Ja ei se vaan löydy silloin kun vittu vähiten odottaa.” (Image 2/2013)

Jotta minulla ei olisi samaa kohtaloa kuin noilla Image -lehden artikkelin haastateltavilla, niin minun täytyy tehdä asian eteen jotain! Jos minä vaan odotan ihmettä ja jatkan entisillä raiteilla, niin enpä varmaan vähään aikaan edes tule tutustuneeksi uusiin ihmisiiin. Ja vaikka tuo nettideittailu on yhtenä kanavana jo käytössä, niin ei sitäkään kautta aina mitenkään erityisen helposti tutustuta uusiin ihmisiin. Välillä se on jopa hieman turhauttavaakin.

Olen sattumoisin toiminut myös yrittäjänä ja opiskellutkin aihetta hieman. Useat yrityselämän opit pätevät myös parisuhdemarkkinoilla. Yksi tärkeimmistä opeista joita yrittäjille painotetaan, on nimenomaan aktiivisuus. Jotta kysyntä ja tarjonta kohtaisivat, pitää olla aktiivinen! Vielä vähän aikaa sitten juuri valmistuneena nuorukaisena olin aika uusi tulokas työmarkkinoille. Työnhaun suhteen sainkin itseeni ihan hyvin aktiivisuutta patistettua ja siitä tuli kiitosta muualtakin:

"Hyvä että jaksoit pommittaa sähköposteilla ja soitella. Yleensä ihmiset laittavat vaan sen yhden sähköpostin ja jäävät odottamaan sen varaan. Jaksa sinä olla aktiivinen. Äläkä masennu jos ei aina tärppää, vaan ole sinnikäs!"

Tällaisia positiivisia kokemuksia ja palautteita on aina mukava saada ja se auttaa jaksamaan eteenpäin. Aktiivisuus on myös kannattanut, eli olen päässyt tekemään sellaisia asioita työrintamalla kuin olen haaveillutkin. Kun taas monet kaverini ovat jostain syystä passiivisempia ja myös työllistyneet hieman huonommin koulutustaan vastaavassa työssä. Moni päivittelee sitä, ettei edes tiedä miten markkinoisi omaa osaamistaan eteenpäin. Minä olen joitain vinkkejä pystynyt antamaan siinä suhteessa. Mutta sen sijaan parisuhdemarkkinoilla näillä kavereilla menee paremmin, eli suurin on vapailta markkinoilta poistunut. Ja minä taas vuorostani mietin, miten ihmeessä sillä rintamalla onnistuisin...

Usein tarvitaan kymmeniä asiakastapaamisia / kontakteja, että syntyisi yhdet kaupat. Asiakkaille saa sähköposteja lähetellä eikä vastausta kuulu. Viestit kuulemma hukkuvat aina muiden viestien tulvaan. Ja vastaavasti nettitreffimarkkinoilla naiset saavat tulvimalla viestejä ja olisikohan sielläkin suunnilleen yksi paristakymmenestä vastannut viesteihini. Sitä tarkoitin sanoessani, että netissä ei välttämättä erityisen helppoa ole päästä uusiin ihmisiin tutustumaan. Siksi minun täytyy kehitellä myös muita kanavia ja yrittää lisätä aktiivisuuttani ja rohkaistua muutenkin. Ei elämässä auta istua ja ihmetellä kuten “Miksi minulla ei ole työtä? Tai tyttöystävää?” Jos jotain oikeasti haluaa, niin pitää olla sen eteen aktiivinen!

Introversion ihanuus

Tiedättehän, kun ollaan normaalien ihmisten kesken istuskelemassa vaikka työpaikan kahvipöydässä ja käydään siinä hyvää keskustelua, niin sitten siellä on näitä ihme hiljaisia hissukoita jotka eivät sano sanaakaan, vaan seuraavat vain sivusta. Juhlissa nuo samat tyypit vetäytyy aina jonnekkin nurkkaan nyhjöttämään. Miksi ei voi tulla sosialisoitumaan sinne isompaan porukkaan kaikkien muiden kanssa? Onko nämä tyypit vain niin ujoja, vai eikö heitä kiinnosta vai miksi he ovat niin epäsosiaalisia ja hiljaisia? Mikä heissä on vikana? Todennäköisesti näissä tyypeissä ei ole mitään vikaa, vaan he ovat luonteeltaan introverttejä. Tiedän tämän itse varsin hyvin, koska olen introvertti ja vieläpä melko ääripäästä.

En ole kuitenkaan aina tiennyt olevani. Aikaisemmin ollessani isossa porukassa, esimerkiksi noissa kahvipöytäkeskusteluissa ihmettelin, että miten toiset pystyy heittämään jatkuvasti juttua ja miksi se ei minulta onnistu? Koin ulkopuolisuutta ja mietin mikä minussa on vikana. Etenkin kun hiljaisuudesta huomauteltiin: "Oletpa sinä puhunut paljon tänään". Joskus juhlissa sain kuulla: "Juohan lisää, kun olet vielä niin hiljainen". Varsinkin tuollaisten kommenttien jälkeen ajattelin olevani viallinen, koska muutkin yrittivät "korjata" minua. Tämä oli osaltaan syynä siihen, miksi minulla oli niin huono itseluottamus. Ajattelin, että minun olisi pitänyt olla jotain muuta kuin olin, eli puheliaampi ja ulospäinsuuntautuneempi.

Vasta pari vuotta sitten tulin tutustuneeksi kunnolla näihin introvertti ja extrovertti -käsitteisiin ja luin Susan Cainin "Hiljaiset" -kirjan. Se oli minulle valtaisa ahaa-elämys. Kirjan jälkeen ymmärsin, miksi olen sellainen kuin olen ja että minussa ei olekaan mitään vikaa. Ja ennen kaikkea, minun ei enää tarvinnut tuntea painetta siitä, että minun pitäisi olla jotain luontoni vastaista! Olen introvertti, ja onnellinen siitä!

Lyhyesti määriteltynä ekstrovertit ihmiset ovat ulospäinsuuntautuneita eli ilmaisevat itseään paljon puhumalla. He nauttivat suuresti ihmisten seurasta, koska he "latautuvat" vuorovaikutuksesta. He tylsistyvät ollessaan yksin. Introvertit toimivat päinvastoin, eli he ovat sisäänpäinkääntyneitä ja he eivät helposti ilmaise itseään puhuen, eli vaikuttavat hiljaisilta ja muutenkin ulospäin tyyneiltä. Introvertit latautuvat mietiskelystä ja yksinolosta. Introvertitkin tykkäävät puhua, mutta ei pinnallisuuksista, vaan syvällisistä asioista. Introvertit inhoavat small-talkia. Introvertit kuluttavat energiaa ihmisten kanssa ollessaan ja meidän täytyy päästä viettämään aikaa yksin. Emme me introvertit silti ole epäsosiaalisia. Me olemme sosiaalisia, mutta pienemmissä määrin. Emme halua isoon laumaan, vaan mieluiten vietämme aikaa kahden kesken.

Introversio on eri asia kuin ujous. Ujous on tuomituksi tulemisen pelkoa, jolloin ujo ihminen ei uskalla ilmaista itseään. Yhtälailla introvertti tai ekstrovertti voivat olla ujoja. Mutta kun ekstrovertti pääsee eroon ujoudestaan, muutos näyttää tietysti suuremmalta kuin ujoutensa karistaneen introvertin kohdalla. Ujoudesta voi päästä eroon, mutta introversio ei ole mitään mistä pitäisi "parantua". Introversio on vahvuus, kun sen itse tiedostaa. Kaikki ihmiset ei tietenkään ole selkeitä ekstroverttejä tai selkeitä introverttejä, vaan suurin osa asettuu noiden ääripäiden välille. Amerikkalaiset ovat enemmän ekstroverttiä ja me jurot suomalaiset enemmän introverttiä kansaa.

Maailmassamme vallitsee ekstroversion ihanne, eli puheliaita ja itseään esille tuovia ihmisiä pidetään mm. älykkäämpinä ja paremman näköisinä. Ja kuten minäkin, on moni introvertti kokenut olevansa viallinen ja että hänen pitäisi olla ulospäinsuuntautuneempi. Se hiljainen ihminen ehkä joskus sattumalta törmää näihin introvertti ja ekstrovertti -käsitteisiin, alkaa etsiä lisää tietoa ja kokee ahaa-elämyksen. Tämän asian pitäisi mielestäni kuulua jo perusopetukseen. Se säästäisi paljolta. Onneksi introversio on viime vuosina jonkun verran noussut mediassa esille ja ihmisten tietoisuuteen.

Jos haluatte syvällisempää tietoa introversiosta, niin suosittelen ehdottomasti Susan Cainin kirjaa "Hiljaiset" ja Laurie Helgoen kirjaa "Introversion voima".

http://avain.net/julkaisut/tietokirjat/hiljaiset-introverttien-manifesti.html

http://neurologicallydifferent.blogspot.fi/2012/09/introversion-voima.html

Imagen artikkeli aiheesta: http://www.image.fi/artikkelit/ylipirteiden-maa

Tässä yksi bloggaaja kertoo omasta introverttiydestään ja kuinka hän oli valaistumisensa kokenut. Tekstissä myös introvertteihin liittyviä harhaluuloja:

http://foreignsands.wordpress.com/2012/01/15/sisaanpainkaantyneisyydesta/

Edellisen blogin kirjoittaja kertoo ettei kaipaa parisuhdetta. Hän on siinä mielessä poikkeus, sillä voin kertoa, että kyllä introvertitkin sitä kaipaavat! Ja sitten kun mennään sinne parisuhteen metsästyksen ja introversion yhteyteen, niin introversio tuo tähän toki omat haasteensa. Ote Laurie Helgoen kirjasta:

Ekstroverteille jotka nauttivat seurustelemisesta, ei ole mikään ongelma tutustua suureen määrään ihmisiä - itseasiassa se on osa hupia. Introvertteillä, joilla on vaan rajallinen määrä energiaa vuorovaikutukseen, täytyy suhtautua harkitsevammin siihen, keitä he tapaavat - mikä onneksi on se, minkä osaamme parhaiten.

Koen tosiaan itse olevani introvertti aikalailla ääripäästä, mutta en ehkä kumppanikseni tahtosi aivan yhtä introverttiä ihmistä. En halua myöskään sitä toisen ääripään suupalttia, mutta kaipaan kuitenkin hieman itseäni ekstrovertimpää ihmistä omaa persoonaani täydentämään.

Alkusanat: ei koskaan seurustellut

Hei vaan! Lyhykäisyydessään tilanteeni on se, että olen 26-vuotias mies vailla parempaa puoliskoani. Ja itseasiassa olen tämän koko ikäni ollut vailla minkäänlaista seurustelukokemusta, joten en voi kuvaillakaan kuinka paljon haluaisin jo tähän tilanteeseen muutosta!

Tilanteeni on tietysti jokseenkin harvinainen, mutta kohtalotovereita ja vastaavia blogeja netistä kyllä löytyy yllin kyllin. Mietinkin, kiinnostaako ketään enää lukea uutta tällaista blogia. Voisin hyvin näitä asioita vuodatella päiväkirjaani ilman nettiäkin. Mutta ajattelin kokeilla, jos tätä kautta saisin jotain hyviä vinkkejä ja palautetta. Joten jos tänne teitä lukijoita alkaa ilmaantua, niin ilmoitelkaa itsestänne.

Aina kun näistä asioista netissä keskustellaan, niin ei voi välttyä siltä, etteikö joku ottaisi esille nämä miesten erilaiset tasoluokitukset parisuhdemarkkinoilla. Eli kuinka toiset miehet saavat helposti naisia ja kuinka toiset eivät niitä voi saada ollenkaan. Minäkin aiemmin omasin tällaisen ATM-ajattelutavan omalle kohdalleni, mutta sitten tajusin ettei siinä ole mitään järkeä. Varmaan pahimpia asioita mitä omalle elämälleen voi tehdä, on ottaa negatiivinen asenne itseään kohtaan. Eli toivon myös kommentoinnin pysyvän positiivisena ja asiallisena tässä suhteessa.

Hieman tähänastisista taustoistani:

 

Olen aiemmin ollut tosi ujo, joten tästä syystä minulla ei oikein ole edes tullut tehtyä lähestymisyrityksiä naisten suuntaan. Varsinkin vielä muutama vuosi sitten minulla oli aivan järkyttävän huono itseluottamus. Itsesäälissä kieriskellen ajattelin itseni olevan niin huono ihminen, että kukaan ei ikinä voisi haluta minua. Mutta siitä on päästy eroon ja nyt tuntuu käsittämättömältä miten niin huono itseluottamus saattoi silloin ollakaan.

Suuri muutos elämässäni tapahtui viisi vuotta sitten kun muutin kokonaan uudelle paikkakunnalle opiskelemaan uutta alaa. Ympärille tuli täysin uudet ihmiset ja kuviot. Uusissa virkistävimmissä kuvioissa ja samanhenkisten ihmisten seurassa sain ujouttani karistettua ja itseluottamukseni hiljalleen nousemaan. Mutta vaikka en ole enää samalla tavalla ujo, niin olen kuitenkin ulospäin hiljainen ja varovainen, koska olen luonteeltani introvertti. Tämä osaltaan antaa omat haasteensa uusiin ihmisiin tutustumiseen ja oman kumppanin löytämiseen.

Ensi kertaa pyysin tyttöä treffeille oikeastaan vasta vuosi sitten. Ja ensi kertaa kävin treffeillä. Tästä seurasi jotain tapailun tyylistä, mutta tyttö kuitenkin sitten ilmoitti haluavansa olla vaan kaveri. Ja voi että se silloin harmitti. Tietäähän sen, kun ensi kertaa meinasi edes jotain "juttua" olla. Varsinkin kun tämä tyttö oli vielä käsittämättömän kaunis ja mukava ja minä ehdin häneen jo melkoisesti ihastuakin. En meinannut oikein edes osata päästää irti, vaan salaa haaveilin jos siitä vielä jotain kehittyisi. Tiivistä yhdeydenpitoakin kun jatkoimme. "Onneksi" kuvioihin tuli joku toinen mies ja kohta he alkoivat seurustella. Silloin minä tajusin, jotta nyt kannattaa katsella jo jotain muuta.

On usein tuntunut hankalalta tutustua uusiin ihmisiin enkä ole oikein tiennyt missä muka voisin sopiviin tyttöihin törmätä. Nettideittailu tuli mieleen, mutta jotenkin arkailin ja ujostelin sitä ajatusta. Mutta viime syksynä vihdoin päätin, että prkl nyt kokeillaan sitä nettideittailua! Niinpä Suomi24 treffeihin ilmoitukseni rustasin. Ja kyllä kannatti! Heti tutustuin sitä kautta yhteen todella mukavaan ja iloiseen tyttöön. Siitä seurasi taas pientä tapailua ja ehdin tähän tyttöön kyllä aika vahvasti ihastua. Mutta tyttö sitten ilmoitti olevansa ihastunut johonkin toiseen. Sitä tietysti taas harmitelin ja meinasin itsesäälin kiemuroihin vajota.

Nettideittailua olen jatkanut senkin jälkeen ja sieltä olen joitain tyttöjä tavannut, mutta niistä ei ole mitään ihmeempää seurannut. Nyt taas keväällä tapasin yhden todella mukavan tytön jonka kanssa jonkin aikaa tapailtiin. Ja olisin halunnut tavata edelleen, mutta hän ilmoitti, että on alkanut tapailla jotain toista vakavammin ja haluaa katsoa mitä siitä seuraa. Me voimme jatkaa tästä eteen päin kavereina.

Voi änkeröinen kun taas harmitti, koska minusta meillä tuntui synkkaavan niin hyvin tämän tytön kanssa. Mutta en kuitenkaan tätä aio enää liikoja jäädä harmittelemaan enkä alkaa mihinkään itsesääliin vajoamaan kuten joskus aiemmin saatoin tehdä. Molemmat näistä ensimmäisestä ja viimeisestä netissä tapaamistani tytöistä ovat kuitenkin mukavimpia ihmisiä joita tunnen, joten ei heidänkään kaveruudesta voi olla kuin onnellinen!

Mutta kun kuulee näitä "Haluan olla vain kaveri" -kommentteja tarpeeksi usein, niin sitä alkaa miettiä miten voi käydä niin hyvä tuuri, että jos tykkää todella paljon jostain tyypistä, hän tykkää sinusta yhtä paljon takaisin? Ja mietin myös, miten muiden kanssa alkaa mennä aina "vakavasti" ja miksi minä jään aina kakkoseksi? Mitä minä teen väärin ja mitä minun oikein pitäisi tehdä? Olenko minä jotenkin liian varovainen omasta kokemattomuudestani johtuen?

Tähän loppuun yksi artikkeli joka käsittelee muita vastaavassa tilanteessa olevia ihmisiä: http://www.image.fi/artikkelit/m-en-oo-koskaan

Artikkeli toimi minulle hyvänä herätteenä siinä suhteessa, että ei kannata jäädä odottelemaan ihmeen osuvan kohdalle, vaan täytyy tehdä asioiden edistämiseksi jotain. Ujohkona introverttiluonteena minä helposti jään pysymään omalle mukavuusalueelleni omaan kuoreeni joten tässä suhteessa minun on alettava rohkaistumaan. Tämä blogi toivottavasti toimii sitä tukemassa.